Kivi vieritettiin pois

Ja tässä minä olen. Elävämpänä kuin koskaan aikaisemmin olen ollut.

Pitelin pystyssä polkupyörää ja samalla katselin autooni auki olevasta takaluukusta. Mietin, miten saisin tuon pöyrän mahtumaan auton sisälle. Samalla huomasin minua lähestyvän pihallamme usein vierailevan naishenkilön, joka oli pilkannut ja haukkunut minua vuosi sitten ihan huvikseen kun olin vain kävellyt hänen ohitseen. Muistin vieläkin sen pelontunteen ja vihan, mikä minut valtasi hänen sanojensa takia ja ahdistavan kyvyttömyyden oikeuksiani omalla kotipihallani puolustaa. Vaikka olin törmännyt sen jälkeen monesti tuohon ihmiseen eikä kertaakaan ollut sama tilanne toistunut, koin tällä kertaa hänet nähdessäni, että hänellä olisi sanottavaa minulle jälleen. Huomasin hänen olevan riittävän juovuksissa siihen. Niin kuin hän oli ollut edellisenä kertana. Lähemmäksi tullessaan nainen sanoikin minulle pilkkaavalla asenteella: "Ei tuo sinne mahdu. Pitäisikö sillä ajaa mieluummin?" Vaikka sanoissa ei tällä kertaa mitään vikaa ollutkaan, sisimmästäni nousi tutun tuntuinen ahdistus. Vein tunteeni Jumalan eteen ja pyysin Häneltä apua ja viisautta saada pyörä mahtumaan autoon. Sen jälkeen en voinut kuin ihmetellä sisälläni vallitsevaa rauhaa ja todellakin tulin yllättymään kun kädessäni ollut polkupyörä oli muutamassa minuutissa asetettuna autoon niin, että takaluukun ja pyörän väliin jäi vielä noin kaksikymmentä sentimetriä ylimääräistä tilaa! Katsoin itseäni - ihaillen itsevarmaa toimintakykyäni - ja käänsin katseeni Jumalan puoleen kun seuaavaksi sanoin vaan: "Vau!" Minulle ei ollut itsestäänselvyys mahduttaa isoa polkupyörää autooni, ja vieläpä yli ymmärryksen käyvästä rauhasta käsin, tilanteessa, jossa minua halveksuen pilkataan! Edellisenä kertana kun samaa polkupyörää autossa kuljetin jouduin kovasti säätämään ja laskemaan ohjaustankoa alaspäin, jotta saisin takaluukun juuri ja juuri kiinni! Jostakin syystä olin kokenut tällä kertaa jo asiaan ryhtyessäni rauhaa enkä ottanut edes työkaluja mukaani. Jotenkin vaan tiesin, että sinne se tulee menemään ja hyvin.

Kun polkupyörä-tilanne oli takanapäin ja istuin järven reunalla katselemassa vedessä uiskentelevaa ankkaa, nauttien sisälläni vallitsevasta ennenkokemattomasta rauhasta - huolimatta fyysisestä voimattomuudesta kuusi päivää kestäneen ahdistuksen ja kovan tuskan kokemisen jälkeen - näin itsessäni valtavan muutoksen, mitä kuuliaisuuteni ja Jumalaan luottaminen oli minussa saanut aikaan. Tarkemmin aiheesta tekstissä "Hylkäämisen muurin takana".

Myös toisella tavalla sain nähdä ja kokea, miten suurta työtä Jumala minussa kuluneen viikon aikana (josta tekstissä "Pidä Minusta kiinni") tehnyt oli.

Jumalan kehoituksesta ja monen vahvistuksen jälkeen olin jakanut eräälle ihmiselle profetian sanat, jotka liittyivät sillä lailla henkilökohtaisesti myöskin itseeni, että näin tehdessäni olin avannut suurimman mahdollisen oven hylkäämiselle. Mutta minä luotin täysin Jumalaan. Tiesin, että Jumala on minun kanssani eikä anna minun kärsiä enempää kuin minä kestän - tuli mikä tuli.

Minulle on tärkeämpää kuuliaisuus Jumalaa kohtaan kuin pelko siitä, mitä kuuliaisuudestani seuraisi. Jos kuuliaisuudesta Jumalaan seuraa minulle kärsimystä, Jumala valmistaa minulle ulospääsyn siitä. Hän kääntää kaiken minun parhaakseni niin kauan kunnes Häntä rakastan. - Room. 8:28 Jos pelkäisin ihmisiä, en voisi olla Jumalalle mieleen. - Jer. 51:7

Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne. 1. Kor. 10:13

Hyvä ystäväni, jolle profetian sanat olin jakanut, ilmoittikin jonkun ajan kuluttua minulle, että hän ei kykene eikä halua ottaa vastaan niitä sanoja. Avautunut oli mikä oivallisin mahdollisuus kokea hylätyksi tulemista. Yllätyksekseni sainkin sen sijaan ihmetellä sisälläni vallitsevaa rauhaa ja suhtautumistani hänen torjuntaansa. Pysähtyessäni ajattelemaan, minkälaisen muutoksen Jumala oli saanut sisimmässäni aikaan viikossa, en voinut muuta kuin itkeä ilosta ja ylistää Jeesusta siitä, mitä Hän on minun tähteni tehnyt kuollessaan ristillä Jumalan Poikana!

Jumala olikin parhaan ystäväni välityksellä minulle sanonut, että seitsemän päivän itkun jälkeen tulee seitsemän päivää iloa ja riemua. Vaikka sitä en silloin osannut kuvitellakaan tapahtuvan, en tänään kykene sanoin kuvailemaan sitä iloa, riemua, rauhaa ja kiitollisuutta, mikä sisimpäni on juuri täyttänyt! Olin koko viikon sanoinkuvaamattoman tuskan keskellä tuntenut, että elämäni on lopullisesti ohi , koska voimaa elämiseen ei näkynyt mistään tulevan. Jokainen hetki tuntui ikuisuuden kärsimykseltä.

Ja tässä minä olen. Elävämpänä kuin koskaan aikaisemmin olen ollut.

Se, minkä kylvät, ei virkoa eloon, ellei se ensin kuole!  1. Kor. 15:36