Entäs jos kukaan ei rakasta?

Jokainen on luotu rakastettavaksi.

Haluaisin nauttia ulkoilmasta ja luonnosta, johon Jumala on antanut kaikkea kaunista. Olen kuullut monesti, että ihmiset tekevät niin. Sen sijaan koen oloni raskaaksi ja ahdistuneeksi kävellessäni kohti lenkkipolkua. En kykene iloitsemaan askeleistani vaan haluan kotiin. Sillä vain kotona minulla on hyvä olla. Kotona koen olevani suojassa ja turvassa. Siellä ei kukaan näe kipuani ja tuskaa eikä kukaan ole minulle uhkana.

En ole koskaan saanut kokea olevani turvassa enkä ole tiennyt mistä sellaisen paikan löytäisin. Vasta aikuisena olen saanut päättää, että minun kotini on minun turvapaikkani eikä sinne ole asiaa kellään, joka minua haluaa vahingoittaa. Ja minä todellakin olen kokenut kaikkien minua vahingoittavan. Olen sen sitten tiedostanut tai en. Omat lapsetkin ovat tuntuneet haluavan minulle aina pahaa, vaikka miten ovat sanoneet: "Äiti, sinä olet ihana!"

Ahdistukseeni liittyvä turvattomuudentunteeni paljastui minulle tilanteessa, josta mainitsin vain lyhyesti tekstissä "Minä olen kaunis".

Olin silloin ystäväni luona ollessani aistinut hänen olevan suuttunut minulle jostain. Tarkemmin sanottuna näin hänen olevan vihainen. Tämä sai aikaan sisälläni valtavan pelontunteen. Vaikka asiasta jonkun verran avoimesti keskusteltiinkin, koin silti että minua ei ole hyväksytty ja minua tuomitaan jostain, mitä en ollut valmis kuulemaan. Pelkkä ajatus tuomitsemisesta sai minussa aikaan kovan pelontunteen. Koitin sopeutua tilanteeseen ja keskityimme siihen, mitä varten olimme kokoontuneet. Ei mennyt kauan kun yhteisessä rukouksessa koin, että Jumalaa pyydetään siirtämään minut pois ystäväni elämästä nimeämällä minut kelpaamattomaksi ystäväksi. Nämä rukouksessa sanotut sanat vahvistivat pelkoani entisestään. Selviytyjän rooliin sopeutuneena nostin katseeni olosuhteiden yläpuolelle ja pyrin epävarmuudestani ja pelostani huolimatta jäämään ystäväni luo odottamaan iltaa, jolloin meidän oli tarkoitus lähteä yhdessä hengelliseen kokoukseen. Kun olimme jääneet kahdestaan, ehdotin, että menisimme kävelylenkille. Koin oloni todella turvattomaksi. Kaipasin kokea, että joku on minua varten ja hyväksyy minut. Ystäväni saikin yllättäen viestin, jossa eräs hänen tuttunsa kaipasi illaksi seuraa. Ystäväni sanoi, että on menossa kanssani illalla kokoukseen ja kyytiin mahtuu muitakin. Nämä sanat kuullessani laitoin kädet täristen kengännauhat kiinni ja sanoin meneväni kotiin kun hän kerran oli saanut illaksi muuta seuraa. En todellakaan ymmärtänyt, mikä minua vaivasi - minulle tuli yhtäkkiä vaan kiire päästä kotiin sietämättömän kivun kanssa, mitä sisimmässäni koin. Huomasin, että saapuessani kotini lähialueelle, tutuille kaduille, oloani alkoi helpottamaan. Kotona ei mennyt kauan kun minua ei enää vaivannutkaan mikään. Pian pystyin lähtemään täysin luottavaisena ja turvallisin mielin illan kokoukseen, mihin olin alunperin suunnitellutkin.

Miltä mahtaisikaan tuntua pienestä lapsesta, jolla ei ole mitään paikkaa, jossa hän kokisi olonsa turvalliseksi? Luulen, että nämä Pyhän Hengen antamat sanat elämänkaarellani vastaavat tähän:

Minun sydämeni pakahtuu tuskasta. Ps. 25:17

Jumala on antanut minulle väliaikaisesti tehtävän, jossa vietän aikaa lasten kanssa. Yhtenä päivänä kun eräs aikuinen tuli käymään tilassa, jossa lasten kanssa olimme, sanoi hän sanat: "Onpa mukavaa kun täällä on turvallisia aikuisia, joiden kanssa nämä lapset voivat olla."

Kiitos Isä siitä, että olet ottanut minut Sinun turvaasi.

Sillä sinä olet minun turvapaikkani - - Suo minun asua sinun majassasi iankaikkisesti, turvautua sinun siipiesi suojaan. Ps. 61:3-4