Minä olen kaunis

Tunsin olevani kuin ruma ankanpoikanen, joka yllätyksekseen huomasikin olevansa kaunis joutsen.

Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala. Jes. 45:3

Tulin kotiovesta sisään, laitoin tapani mukaan takkini kaappiin, jonka peilioven suljettuaan ajattelin: "Minä olen kaunis." Hämmästyneenä ajatuksestani istahdin kaapin vastapäätä olevien portaiden toiseksi alimmalle askelmalle ja aloin tuijottamaan vastapäätäni olevaan peiliin. Mitä pidempään siinä istuin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että minä todellakin olen kaunis. Se ei enää ollut sitä, että minä yritän nähdä itseni kauniina tai tunnen olevani kaunis, koska olen käyttänyt paljon aikaa meikkaamiseen taikka käynyt juuri "viikon kuurin" kuntosalilla.

Koitan kuvailla parhaani mukaan, mitä sillä hetkellä koin:

Nuori nainen, joka katsoi minua peilistä vastaan, oli kaunis enkä ollut häntä koskaan aikaisemmin nähnyt. Katsoin häntä kuin ihmettä, joka oli ilmestynyt kotini peiliin. Tajusin, että se nainen, jota näen, olen minä itse, mutta en ole koskaan tiennyt olevani tällainen. Katsoin hänen silmiään, nenää, suuta, kasvojen muotoa - kaikki oli niin ihmeellistä ja ainutlaatuista. Tajusin, että se kaikki, mitä näen, on minussa ja on aina ollut, mutta en ole koskaan kyennyt sitä näkemään. En ikäänkuin pystynyt ymmärtämään, että se, jota katson, olen oikeasti minä. En kyennyt käsittämään, miten voinkaan olla niin erilainen kuin olen luullut? En halunnut liikkua siltä paikalta mihinkään, koska halusin katsoa tuota naista riittävän  pitkään, muistaakseni myöhemminkin, että nainen, jota katsoin, oli kaunis ja vakuuttuakseni siitä, että se todellakin olen minä. Itkin ilosta kohdatessani tuon naisen ja yllätyin kun itkettyäänkin tuo nainen näytti kauniilta. Lopulta uskalsin vaihtaa peiliä valoisampaan paikkaan peläten kuitenkin, että kauneus, jota näin, johtui ehkä vaan huonosta valaistuksesta alakerrassa tai myöhäisestä kellonajasta. Tuosta toisesta peilistä katsoi vastaan nainen, jolla oli silmien alle levinneenä ripsivärit ja ihon kuivuudesta korostunut ryppyinen silmänympäryysiho, mutta hän oli yhä kaunis. Kuin peläten kadottavani tuon naisen näkyvistäni siirryin seuraavan peilin eteen, josta näin hänet ihan kokonaan. Huomasin, että hän on kaunis myös vartaloltaan ja hänellä on hyvä tyyli. Tarkistin jokaisen yksityiskohdan varmistuakseni siitä, että hänessä ei todellakaan ole mitään vikaa. Koitin yhdistää omaa nimeäni tuohon näkemääni naiseen ja se tuntui vaikealta. Minusta tuntui kuin tuo näkemäni nainen olisi tullut vaan käymään ja katoaisi varmaan taas. En pystynyt uskomaan, että tuo kaunis nainen voisi kantaa minun nimeäni. Nimeni ei tuntunut sopivan hänelle, koska se ei ollut koskaan tarkoittanut mitään hyvää saatikas kaunista.

Mistä tämä kaikki sai alkunsa?

Elämänkaarellani lukee Raamatun sanoin kuvattuna tunne, jonka kanssa olen elänyt suurimman osan elämästäni, ihan pienestä tytöstä saakka:

Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuoleman kauhut lankeavat minun päälleni. Pelko ja vavistus valtaa minut, pyöristys peittää minut. Ja minä sanon: Olisipa minulla siivet kuin kyyhkysellä, niin minä lentäisin pois ja pääsisin lepoon! Ps. 55:5-7

Puolestani rukoiltiin ja minulta kysyttiin: "Haluatko sinä rakastaa - - (minun nimeni)? Haluatko sinä rakastaa sitä ihmistä, joksi Jumala on sinut luonut? Suostutko sinä rakastamaan häntä sellaisena kuin hän on? Jumala kysyy sinulta - suostutko sinä?" Minusta tuo kaikki kuulosti pelottavalta, todella pelottavalta. Olinhan sitä mieltä, että minussa ei ole mitään hyvää ellen itse saa sitä jotenkin aikaan. "Pitääkö minun siis uskaltaa luottaa siihen, että minä kestän sen?" pohdin silloin. Tiesin, että jos annan Jumalalle luvan, minä saatan menettää kaiken, minkä varassa olen selviytynyt päivästä toiseen. Tiesinhän minä toki, että Jumalaan voi luottaa, mutta pelko minussa oli sillä hetkellä paljon suurempi kuin mikään tieto minun päässäni tai ymmärrys sisimmässäni.

Ihminen, joka oli rukoilemassa puolestani asetti eteeni tyhjän tuolin ja sitä osoittamalla sanoi: "Katso, siinä istuu tyttö, jonka olet hylännyt. Otatko hänet takaisin? Sanoisitko pienelle - -  (minun nimeni), että hän on ihana ja rakastamisen arvoinen?" En muista, mitä sanoin, koska sanat eivät tuntuneet tulevan sydämestäni vaan enemmänkin päätöksestä tehdä työtä käskettyä.

Seuraavana päivänä tunnuin pelkääväni ihan kirjaimellisesti, sydämen hakatessa tuhatta ja sataa, jokaista ihmistä, jonka kanssa jouduin tekemisiin.

Aamulla menin tapaamaan minulle tuttuja ja täysin turvallisia ihmisiä kuin peläten vastaan tulevaa karhua. Kylässä ollessani sydämeni sykkeen hieman rauhoituttuaan katseellani peilikuvaani ohittaen ajattelin: "Ehkä minä en olekaan niin kauhean näköinen kuin miltä minusta tuntuu", ja siirryin ruokapöytään, jossa minulle oli varattuna iso prinsessamuki. Kun katsoin kuvassa olevaa prinsessaa, muistelin hetki sitten ajattelemaani lausetta. Koko asia kuitenkin unohtui kohta kun aloin taas pelkäämään ilman mitään olemassaolevaa uhkaa. Vasta kotiin päästyäni koin oloni jälleen turvalliseksi ja aloin ihmettelemään, mitä minussa tapahtuu.

Soitin ystävälle, jonka kanssa sain puhua tunteistani ääneen ja rukoilimme Jumalan johdatusta loppupäivälle. Rukouksen aikana ystävä sanoi näkevänsä joutsenen. "Minulle tulee mieleen ruma ankanpoikanen", sanoin ja samalla muistin aamuisen prinsessamukin ja siihen hetkeen liittyneen ajatuksen. Sen enempää emme kumpikaan ymmärretty, mutta rukouksen jälkeen tiesin, että minun on mentävä kokoukseen, johon kohdatessani pelkoni olin melkein päättänyt jättää menemättä.

Kokouksessa oli toisen ystävän seurassa myös ystävä, jonka luona olin aamulla kylässä. Sydämeni alkaessaan hakkaamaan heidän läsnäolostaan, jouduin istumaan yksin salin toiselle puolelle. Ajatukseni oli, että tulin kokoukseen vain itseni takia ja myös lähden sen päätyttyä turvalliseen kotiini puhumatta mitään ystäville, jotka tuntuivat yhtäkkiä minusta vihollisiltani.

Kokouksen teemana oli Daavidin rohkeus Goljatin edessä. - 1. Sam.17 Kuuntelin noin neljänkymmenen viiden minuutin ajan kuvausta siitä, miten pelottavalta Goljat mahtoi näyttää Daavidin silmissä ja kuinka suuri oli Daavidin luottamus Jumalaan astuessaan häntä vastaan ja voittaessaan hänen edessään seisovan jättiläisen. Pelkoni tuntui sinä päivänä vähintään yhtä suurelta jättiläiseltä edessäni kuin Goljat aikoinaan Daavidin!

Aamulla lähtiessäni olin laittanut Raamattuni väliin Hesburgerin tarjouskupongit ja ajatellut käyttäväni niitä illalla. Ihmettelin ajatustani vähän väliä, koska pelkoni takia minulla ei edes ollut nälkää koko päivänä. Kokouksen loputtua ja ystävien ollessa vielä jonossa rukouspalveluun, muistin Hesburger -ajatukseni ja yhtä hyvin myöskin haluni lähteä kotiin turvaan kaikelta, mikä vähäänkään olemassaoloani uhkasi. Ja paikalla olevat ystävät todellakin tuntuivat tekevän niin.

Istuessani käytävällä tuijotin Raamatusta jo toiseen kertaan päivän aikana vastaan tullutta lausetta:

Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, apumme hädässä aivan vahva. Sentähden emme pelkää, vaikka maa järkkyisi ja vuoret meren pohjaan vajoaisivat, vaikka sen vedet pauhaisivat ja kuohuisivat ja vuoret vapisisivat sen raivosta. Ps. 46:2-4

Juuri silloin tuli kuin tilauksesta ystävältä, jonka kanssa oli aikaisemmin rukoillut, viesti: "Mikä on olo?" Soitin hänelle kertoakseni ajatukseni: Minusta tuntuu, että minun täytyisi pyytää täällä olevat ystävät kanssani syömään, mutta samalla minusta tuntuu, että he eivät varmaankaan haluaa edes lähteä kanssani mihinkään ja sitäpaitsi minua pelottaa olla heidän lähellään. Ystävä, joka meistä kahdesta oli ainoa, joka kykeni ajattelemaan sillä hetkellä järkevästi, antoi minun ymmärtää, että pelolle kannattaa yleensä astua vastaan ja se, että ystävät eivät haluaa mennä kanssani syömään, on saatanan valhetta, jota minun ei tulisi kuunnella.

Puhelun päätyttyä astuin suoraan jo minua ovella odottavan ystäväni eteen ja kysyin: "Haluaisitteko lähteä syömään?" Samalla huomasin, että minua ei pelota enää ollenkaan. Ystävä vastasi, että hän oli aikonut kysyä minulta samaa ja toinenkin heistä oli ajatuksesta oikein innoissaan. Hesburgeriin oli aika pitkä matka ja ajoin omalla autollani heidän perässään. Matkalla tunteeni sanoivat minulle toistumiseen, että minun pitäisi mennä kotiin eikä ihmisten keskelle. "Kuitenkin siellä tulee olemaan ihan kamalaa", ajattelin jostain syystä. Keskityin Jeesuksen nimen ylistämiseen ja Hänen verensä voittovoiman julistamiseen enkä piitannut enää Goljatin uhkailuista.

Olimme yhteensä noin pari tuntia ruokapaikassa, jonka aikana sain selkeästi nähdä, kuinka suuri onkaan häpeä sisälläni. Koin todellakin jokaisella solullani olevani ihmisten keskellä kuin ruma ankanpoikanen, joka kotiin saavuttuaan yllätyksekseen huomasikin olevansa kaunis joutsen!

Poikanen riemuitsee uudesta olemuksestaan, sillä näin suuresta onnesta se ei ollut edes uneksinut ollessaan vielä ruma ankanpoikanen. Se ei ole katkera koettelemuksistaan mutta ei toisaalta ylpistynytkään, sillä sillä on hyvä sydän. www.wikipedia.fi