Uudenlaisen elämän

Kuinka, Jumala, haluankaan Sinun lupaustesi toteutuvan!

Kerran pastori sanoi seurakunnan edessä: jollekin teistä Jumala tulee antamaan täysin uudenlaisen elämän.

Kun Jumala jonkun aikaa myöhemmin kertaheitolla antoi eteeni vain pienen palasen siitä uudesta elämästä, jonka hän minulle antaa, minut valtasi kauhu; suoraan sanottuna pakokauhu.

Osasin odottaa suuria ja kuvitella itseni hengellisesti korkeaan asemaan, mutta Jumalan suuri olikin viedä minulta jalat alta. Ei niin, että tietäisin vieläkään kaiken vaan yksikin askel tuntui yhtäkkiä olevan minulle liikaa.

Olin kuvitellut itseni suurinpiirtein pastorin vaimoksi, sen sijaan laivan kapteeniksi en ikinä. Mutta kun luin kirjasta sanat: " - - hänestä tuli orjalaivan kapteeni. - - Hän ei koskaan unohtanut, mistä oli tullut - - (oma lisäys: John Newton). " - Darlene Zschech, ”Ylistys muuttaa kaiken”, tiesin Jumalan puhuvan minulle. Nimittäin mieleeni oli viime päivinä monesti  noussut se, että äitini oli päiväkodin johtaja ja isäni laivan kapteeni ja että tiedän olevani kutsuttu johtamaan. En vaan tiennyt, mitä.

Minut valtasi pelko; minut valtasi hämmennys; minut valtasi epävarmuus ja riittämättömyyden tunne kun samaan aikaan sisimmässäni pesi Jumalan lupaus: "Mary did you know that your baby boy will some day rule the nations?" - Laulusta: Mary did you know? Minusta tuntui, että lapsi, jota kannan, alkoi yhtäkkiä painaa aivan liikaa.

Ja Jumala sanoi: Iloitse! (Linkin alla profetia.)

En pysty kun minä pelkään, Jumala!

Minusta tuntuu, että mä en osaa.

Minusta tuntuu, että mä en riitä.

Mä pelkään, Jumala!

Mutta haluan iloita.

Autathan mua, Jumala?

Pari päivää sen jälkeen kun edessäni ajoi auto, jonka rekisterikilvessä luki ILO, minun auto joutui yllättäen jäämään remonttiin pidemmäksi aikaa kun oli alunperin pitänyt. Jouduin lähtemään töihin bussilla ja metrolla.

Valmistautuessani lähtöön, Jumala sanoi, että Hän on minun kanssani ja ihmeellinen hyvä olo täytti siinä hetkessä sismpäni.

Kävellessäni kotoa bussipysäkille ulkona oli kirpeää pakkasta ja aurinko paistoi suoraan silmiini. Minusta tuntui kun en olisi ennen ollut ulkona sellaisella säällä, sillä silmiäni kirveli ja kyyneleet vuotivat koko tuon kahdeksan minuuttia kestäneen matkan ajan. En tiedä, kuinka sanoisin, miten epämukavaa minulla oli. Pyyhin vuorokäsin kyyneleitä poskiltani varmistaakseni etteivät juuri tekemäni hienot meikit leviäisi ja astuin varmin askelin eteenpäin.

Kun istuin bussiin ja mietin, mitä tekisin, ystäväni soitti minulle yllättäen. Hän jutteli kanssani koko matkan ajan neuvoen reittejä ja kuunnellen, miltä minusta tuntuu matkustaa metrossa pitkästä-pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta on jo melkein kahdeksan vuotta.

Kesken keskustelumme havahduin yhtäkkiä siihen, että olin perillä. Miten ihmeessä olin noin nopeasti perillä ja miten se matka olikaan ollut noin hauskaa ja mukavaa!

Töissä minuun iski aivan ihmeellinen tunne kun olin astunut sisälle eri ovesta kuin kaikkina edellisinä kertoina eikä minulla ollut omaa autoakaan mukana. Olin kuin kadottanut todellisuudentajuni ja yhtäkkiä minut valtasi ihan käsittämätön ilo!

Muistelin matkaani ja valmistautumista siihen ja tajusin, että Jumala oli minulle juuri näyttänyt, miten Hän tulee täyttämään minut ilolla kun vaan astun siihen, mihin minun pitääkin. Halleluja! Mikä ihmeellinen ilo se olikaan! Ja mikä huolenpito!

Kotimatkalle lähdin jo ihan rennosti ja heh, bussissa tipahti puhelimeni edessäistuvan matkustajan jalkojen viereen huutaen: In Jesus name niin kovaa, että koko bussi sen kuuli! Se, että kuuntelemani saarna ei mennyt automaattisesti tauolle kun puhelin irtosi kuulokkeista, oli suorastaan epätavallista; Jumalan tekemää ihmettä.

Kuinka, Jumala, haluankaan Sinun lupaustesi toteutuvan!

Kuinka, Jumala, haluankaan tuoda Sinun nimellesi elämälläni kunniaa!

Kuinka olenkaan valmis antamaan Sinulle kaikkeni niin kuin Sinä olet antanut kaikkesi minulle! 

Olen valmis.

En enää pelkää vaan iloitsen!