Rikotut rajat arjessa

Arvostanko itseäni?

Lapset eivät olleet nähneet isäänsä moneen kuukauteen. Juuri siksi olin tulevasta tapaamisesta innoissani ja iloitsin lasten puolesta.

Kun odotettu päivä lähestyi ja tapaamisen puolesta rukoilin, alkoi minua yhtäkkiä aivan yllättäen ahdistamaan. Mieleeni nousi lukuisia loukkaavia viestejä, joita lasteni isältä saanut olin. Yllätyin siitä, mitä tapahtui, koska olin mielestäni kaikki nuo menneet loukkaukset hänelle jo anteeksi antanut. Ei niiden enää olisi pitänyt minua häiritä ja vieläpä näin ahdistavalla tavalla. Minulle alkoi yhä voimakkaammin tulemaan tunne, etten voi, kykene enkä halua viettää aikaa ihmisen kanssa, joka minua näin huonosti on kohdellut. Ahdistus sen kun paheni eikä rukous tuntunut vievän sitä pois. Rukoilin, että Jumala sanoisi edes jotain, jotta voisin ymmärtää, mitä tapahtuu. Silloin mieleeni nousivat Raamatun Sanat:

Minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Jer. 29:11

En ihan saanut selvää, mitä Jumala halusi näillä sanoilla minulle kertoa, mutta jotenkin aavistin, että sana "turmio" liittyisi niihin loukkaaviin sanoihin, joilla mieleni oli pienessä hetkessä täyttynyt.

Sitten minun täytyikin lähteä lääkäriin. Olin aamulla herännyt silmän yläluomi turvonneena ja koska oli perjantai, päätin käydä näyttämässä silmän lääkärille välttääkseni päivystyskäynnin viikonloppuna. "Kaipa tälläkin menolla on tarkoituksensa", ajattelin lähtiessäni.

Ulkona satoi vettä ja mieleeni oli noussut jo kotona ikkunasta katsellessani sateenvarjo. Kun ajoin autolla lääkäriin ja katselin vesisateessa käveleviä ihmisiä, mieleeni nousi uudestaan sateenvarjo. Muistelin, miten yhtenä päivänä kaupassa olin pyöritellyt sellaista kädessäni ja laittanut sitten takaisin paikoilleen toteamalla, että ihan hyvin sitä ilmankin pärjään. En ole koskaan kokenut tarvitsevani sateenvarjoa enkä oikeastaan osannut edes käyttää sellaista. Olen ollut sitä mieltä, että ne on tarkoitettu heikoille. "Ja minähän en mikään heikko ole - minä kyllä kestän olla sateen armoilla, enkä mitään suojaa tarvitse", on ollut pohjimmainen motiivini kävellessäni ilman mitään suojaa kaatosateessa. Nyt kuulin Jumalan sanovan: "Sinä saat suojata itseäsi. Ota sateenvarjo käyttöösi. Sinulla on lupa siihen."

Kotiin palattuani kirjoitin itkien päiväkirjaan ajatukseni: Tänään koen olevani heikko ja suojaton. En kykene pitämään vahvuuttani yllä. Tunnen tarvitsevani suojaa, mutta en tiedä, miten suojautuisin.

Saadakseni vahvistusta ajatuksiini, kerroin ne ystävälleni: "Koen, että olen antanut ihmisten kohdella itseäni ihan miten vaan ja olettanut, että minun vaan kuuluu kestää kaikki. Olen ajatellut, että tehtäväni on vaan antaa heille anteeksi. Olen aina omistanut sellaisen suojan, jonka läpi mikään ei ole tuntunut miltään. Nyt tuntuu, että etsin epätoivoisena suojaani, jota ei enää tunnu löytyvän mistään. Olen ihan paniikissa, enkä tiedä, miten suojautuisin. Aavistan, että minun on jollain tavalla tämä asia tuotava myös entisen puolisoni tietoon." "Luulen, että hänen on nyt aika alkaa ottamaan vastuuta omista sanoistaan", pohdiskelin vieläkin epäröiden.

Kun illalla olin hakemassa lastani iltapäiväkerhosta ja pysähdyin kerhon ohjaajan kanssa juttelemaan - ihan jostain muusta kuin päiväni tapahtumista - tajusin yhtäkkiä hänen sanoneen sanat: "Jokaisen on jossakin vaiheessa opittava ottamaan vastuuta."

Jumala oli vahvistanut, että olin oikeilla jäljillä. Eikä siinä vielä kaikki! Illalla menin lukemaan ystäväni kirjoitusta, josta vastaan tulivat sanat: "Annoin ihmisten satuttaa itseäni huonolla käytöksellä."

Seuraavana päivänä ajaessani autolla neljän tunnin matkaa minulle ventovieraaseen kaupunkiin, olin täysin varma siitä, että minun ei enää kuulu viettää hymyillen aikaa sellaisen ihmisen seurassa, joka ei kykene minua asiallisesti kohtelemaan. Annoin entisen puolisoni ottaa vastuun yhteisistä lapsistamme ja valmistauduin istumaan, vaikka koko pitkän päivän, yksin huvipuiston parkkipaikalla. Ajattelin, että tulisin kärsimään syvästä ykisnäisyydestä tuona aikana, mutta päiväni menikin aivan toisin.

Jumala osoitti ihmeellisesti minulle rakkautensa ja läsnäolonsa jokaisessa hetkessä seuraavan viiden tunnin aikana. Minä tosiaan istuinkin autojen parkkipaikalla niin kuin olin suunnitellut. Aurinko paistoi koko sen ajan, vaikka päivälle oli luvattu pilviä ja vesisadetta! Tekemistä oli kuin olikin eikä yksinäisyyden tunteesta ollut jälkeäkään. Nurmikkokin, jolle istuuduin, ihan autoni viereen, oli täydellisesti hoidettu - aivan kuin minua varten!

Ihan ensimmäiseksi avasin kirjan, josta minulla oli jäänyt lukematta vielä muutama sivu. Sieltä tulivat vastaan samantien sanat: " - - sain terapian myötä sanoja, kuten suojautuminen, puolustusmekanismit ja lapsen tapa reagoida traumaattiseen tapahtumaan - - ." - Rikotut Rajat, Aune-Inkeri Björkström Ei alle 18-vuotiaille.

Joitakin viikkoja aikaisemmin olin kääntynyt Jumalan puoleen kysymällä: "Herra, kenelle Sinä tahdot minun antavan anteeksi?" Kysymyksen tarkoitus oli eräässä hengellisessä tilaisuudessa pyytää Jumalaa osoittamaan menneisyydestä ihmisiä, joille en vielä ollut antanut koko sydämestäni anteeksi. Kirjoitin itselleni ylös ajatuksen, joka silloin mieleeni nousi: "Annan anteeksi entiselle puolisolleni sen, että hän ei koskaan ottanut vastuuta yhteisistä lapsistamme, minusta ja perheestämme niin kuin hänen olisi pitänyt."