Minä juoksen!

En koskaan ole unohtanut Jumalan lupausta.

Kun olin kirjoittanut tekstin "Rakastettu", iloa ja kiitollisuutta tuntui pulppuavan sydämestäni jokaisella askeleella, jonka otin eteenpäin. Mielessäni soivat toistuvasti laulun sanat: "Kiitos Isä sun voimastasi, kiitos Jeesus sun armostasi, kiitos, että voin olla mä vaan, juuri nyt, juuri nyt, sylissäs." - Hanna-Maria Helenius, On sulla Isä 

On kulunut melkein kokonaiset viisi vuotta siitä kun liikuntatapaturman seuraamuksena en ole voinut harrastaa liikuntaa. Liikuntaa, jota ilman en koe olevani kokonainen, sillä liikunta on osa minua. Se on osa persoonaani. Mitä enemmän tuon tapaturman jälkeen olen yrittänyt harrastaa liikuntaa, sitä huonompaan fyysiseen kuntoon olen päätynyt. Jouduin siis lopettamaan kaikenlaisen liikunnan ihan kokonaan. Fysioterapeutin vastaanotolla sain

kuulla: Sinun on pakko harrastaa liikuntaa. Olen itkenyt, olen ollut turhautunut, olen ollut väsynyt, olen ollut voimaton, olen ollut toivoton ja olen ollut kaikkea mahdollista näiden väliltä. Mutta en koskaan ole unohtanut Jumalan lupausta: Sinä tulet vielä juoksemaan.

Olen käynyt säännöllisesti kävelylenkillä siitä asti kun pitkistä juoksulenkeistä tuli minulle yhtäkkiä historiaa. Viimeisen vuoden aikana kuntoni on sallinnut ottaa maksimissaan noin sataviisikymmentä varovaista juoksuaskelta kerrallaan. Opin iloitsemaan siitä pienestä, sillä se on enemmän kuin ei mitään.

Kesälomalla tuli meille muutamaksi päiväksi kylään ystävä, jonka kanssa usein käytiin yhdessä kävelylenkeillä asuessamme lähekkäin. Menimme tapamme mukaan silloinkin yhdessä lenkille. Surkuttelimme toisillemme vuoron perään huonoa kuntoamme ja minäpä vielä totesin, etten enää meinaa jaksaa katsella päivästä päivään kuntoni huononemista. Superhyvä peruskuntoni nimittäin näytti lähestyvän entistä lujempaa vauhtia superhuonoa.

Rohkaisin ystävääni ottamaan kanssani sata varovaista juoksuaskelta. Ja me otimme. Sadasta tuli pikkuhiljaa kaksisataa ja vielä enemmänkin eikä minulle tullut yhtäkään tutuista oireista. Jatkoimme kuitenkin kävellen loppumatkan, mutta en malttanut olla kokeilematta juoksua uudestaan, koska vointini tuntui vielä pitkän lenkin loppuvaiheessakin omituisen hyvältä. Aloin ottamaan juoksuaskeleita toisensa perään laskematta enää metrejä. Ystäväni lopetti juoksemisen pian, mutta minä en malttanut millään - juoksin kotiovelle saakka lopussa jopa vauhtia kiihdyttäen. En olisi halunnut lopettaa juoksemista vaan jatkaa. Mutta järkeäkin pitää käyttää, ajattelin ja menin sisälle. Kävin lenkin jälkeen suihkussa ja totesin sen olleen vaan yksi poikkeuksellinen päivä. Olin jopa valmistautunut jälkoireisiin.

Seuraavana päivänä minun oli pakko päästä kokeilemaan uudestaan. En sanonut ystävälle mitään siitä. Sovimme hänen ehdoillaan, että emme juokse tällä kertaa ollenkaan vaan kävelemme ainoastaan. En kuitenkaan malttanut kävellä montaa askelta kun aloin ihan varovaisia juoksuaskeleita ystäväni kävelytahtiin hänen vierellään ottamaan. Enää en laskenut sataan tai sataan viiteenkymmeneen vaan kilmoetristä tuli kaksi ja kahdesta kolme eikä minulla ollut oireita vieläkään! Varovaiset askeleet muuttuivat hyppelyiksi vihellyksineen enkä malttanut pysyä housuissani kuntoni vaan kohentuessa matkan edetessä.

Samaan aikaan minulle tuli mieleen jotain, minkä en uskonut olevan sattumaa: Muutama viikko aikaisemmin olin kokouksessa, jossa puhuja oli kokenut Jumalan parantavan voitelun liikkuvan väkevästi keskellämme. Viisitoista kättä nousi ylös kun hän kysyi kuinka moni oli parantunut hänen rukoillessaan. Minäkin olisin koko sydämestäni halunnut silloin olla parantuneiden joukossa, mutta mitään ei tuntunut minussa tapahtuneen. Silloin julistaja sanoi, että osa meistä tulee huomaamaan parantuneensa myöhemmin. Toivoin sen olevan kohdallani niin.

Noin kuuden kilometrin hikisen juoksulenkin jälkeen aloin olemaan aika varma siitä, että Jumala on tainnut minut parantaa. Illalla kun avasin Raamatun, silmiini osuivat ensimmäisenä sanat:

Etkö virvoita meitä eloon jälleen, että sinun kansasi iloitsisi sinussa? Ps. 85:7