Meidän kotona on koira!

En halua hallita kotiani enkä lapsiani välttääkseni ahdistusta, joka seuraa siitä kun en pysty kontrolloimaan kaikkea ympärilläni.

Lapseni ovat väsymättään jatkuvasti kyselleet: "Äiti, voisimmeko ottaa meille lemmikin?" Vastaukseni on ollut jo vuosia sama: "Ei! Äiti ei halua kotiinsa eläimiä." Myös kysymykseen: "Miksi?" on vastaus pysynyt muuttumattomana: "Koska koirat ovat likaisia, kissat raapivat huonekaluja, hamsterin häkki haisee" jne.

Jumala on alkanut minussa hyvän työn ja haluan Hänen vievän sen loppuun. En halua hallita kotiani enkä lapsiani välttääkseni ahdistusta, joka seuraa siitä kun en pysty kontrolloimaan kaikkea ympärilläni. Vuosien mittaan siitä on tullut yhä tuskallisempaa. Aikaisemmin en edes tiennyt minulla olevan ongelmia tällä alueella - oikeastaan en tiennyt minulla olevan ongelmia ollenkaan - olinhan kovettanut sydämeni niin, että mikään ei tuntunut miltään ja kunhan sain tehdä mitä halusin, kaikki oli olevinaan hyvin.

Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Hes. 36:26

Aloin sydämestäni huokailemaan Jumalan puoleen: "Isä, Sinä näet nämä lapset ja heidän toiveensa, Sinä näet myös minut ja minun ongelmani." Olen antanut Hänelle, kaikkivaltiaalle Jumalalle, täyden hallintavallan elämästäni. Haluan Hänen muuttavan minut niin, että voisin kylvää ympärilleni Hänen rakkauttaan, en omaa ylpeyttäni. Kun Jeesus kysyi minulta: "Tahdotko tulla terveeksi?" - Joh. 5:6, vastasin välittömästi: "Tahdon!" Ja rukoukseni onkin ollut:

Vie minun sieluni ulos vankeudesta kiittämään sinun nimeäsi. Vanhurskaat kokoontuvat minun ympärilleni, kun sinä minulle hyvin teet. Ps. 142:7

Jumala johdatti elämääni ihmisen, jonka kanssa aloimme näkemään säännöllisesti ja rukoilemaan yhdessä. Kerran, kun puheeksi tuli, että hänellä on koira, joka on olosuhteiden takia joutunut jo pidemmäksi aikaa pois kotoa, rukoilimme, että Jumala mahdollistaisi koiran takaisintulon kotiinsa, mikäli se olisi Hänen tahtonsa. Koin todella, että Jumala haluaisi hänen voivan pitää rakastamansa lemmikin ja että Hän tulisi mahdollistamaan myös tarvittavan avun siihen. Aavistin myös, että minullakin on osani siinä. Ajattelin, että koiran ulkoiluttaminen silloin-tällöin ei olisi ongelma, koska onhan minulla paljon vapaata aikaa.

Eräänä päivänä menin käymään uuden ystäväni kotona. Hänen koiransa oli takaisin ja  hänellä oli kissakin. Kohdatessani nämä lemmikit, en voinut muuta kuin ihastella heitä. Kissa oli aivan lumivalkoinen ja niin hienon elegantin oloinen, että saatoin jo kuvitella hänet meidän olohuoneen somisteeksi. Siis ihan kuvitella vaan! Sanoin, että minusta tämä kissa sopisi täydellisesti meidän olohuoneeseen. Koirakin oli aivan suloinen - ihanan pehmeä, tuuheakarvainen ja kauniin värinen. Katsoin hänen timanttisomisteista kaulapantaa ja mietin, että miten tämäkin on niin sellainen, että voisin jopa kuvitella itselleni tällaisen koirankin. Muistin kyllä hyvin, että kotiini ei eläimiä ole tulossa!

Olimme siinä rapsutelleet heitä tovin kun ystäväni totesi, että on kyllä ihanaa, että koira on jälleen kotona, mutta harmittaa kun ei eläimille oikein ole löytynyt hoitopaikkaa hänen ollessaan reissussa.

Samantien mieleeni nousi jotain, mitä en voinut ihan heti uskoa todeksi: Olin ollut joitakin viikkoja sitten uskonveljien ja -sisarien kanssa ruokailemassa, jossa olimme ihastelleet ikkunasta kaunista maisemaa. "Se näyttää ihan meidän olohuoneelta", totesin katsoessani valko-harmaata näkymää ison omakotitalon merellisellä sisäpihalla. Silloin ystävä, joka tiesi tarkkaan, miltä kotini näyttää, osoitti pientä beigenväristä ovaalinmutoista aluetta siinä, mihin katsoimme ja sanoi: "Onko tuokin teidän olohuoneessanne?" Ihmettelin näitä sanoja ja pidin hänen kommenttiaan omituisena. "Eihän meidän olohuoneessa todellakaan mitään sen väristä ole", olin täysin vakuuttunut.

Kertoessani mieleeni noussutta muistikuvaa ystävälleni, olin kasvotusten juuri ihailemani ison beigen värisen koiran kanssa, joka tarvitsisi hoitopaikkaa. "Milloin sinä menetkään sinne reissuun?" kysyin, tietäen jo kyllä vastauksen - ensi viikolla. Tuo tuli todellakin liian äkkiä - ajatus koiran (ja kissan!) tulemisesta meille hoitoon viideksi päiväksi, kuulosti kaikkea muuta kuin ihanalta! "Jumala, et ole tosissasi! Olohuoneessani on valkoinen matto ja melkein upouusi vaaleanharmaa sohva - ei meille ole suunniteltu tulemaan eläimiä", tuskailin samaan aikaan kun rukoilimme ystäväni kanssa Jumalalta vahvistusta ajatukseen. (Aivan kun ei viesti olisi ollut riittävän selkeää. Oikeastaan kyse oli siitä, että en todellakaan voinut uskoa sitä todeksi. Olin kuin painajaista näkevinäni, vaikken sitä ulospäin näyttänytkään.)

Katsoin ikkunasta ulos ja huokaisin: "Onneksi siellä on lunta. Tilanne voisi olla pahempikin - jos siellä olisi ihan loskaista ja märkää." Samalla muistin tyttäreni hiljattain sanoneen, että seuraavalla viikolla olisi jopa kymmenen astetta lämmintä ulkona. "Tiedossa saattaisi siis olla ihan oikeasti kunnon loskakeliä", ajattelin ääneen. "No, mutta Jumala antaa kyllä sataa lunta maahan, jos minä suostun ottamaan meille koiran!" piristin itseäni toivon ajatuksilla. Tosin myös uskoin siihen, koska tiedän Jumalan olevan armollinen ja hyvä minulle silloin kun en tietoisesti laiminlyö Hänen tahtoa.

En olisi valmis tekemään näin isoa päätöstä eli uhraamaan kaunista kotiani eläinten hoitopaikaksi ellen saisi Jumalalta erittäin selkeätä vahvistusta siihen, että se on Hänen tahtonsa.

Sinun tahtosi, minun Jumalani, minä teen mielelläni. Ps. 40:8

En ollut saanut Jumalalta minkäänlaista vahvistusta siihen mennessä kun ystäväni olisi seuraavana päivänä lähdössä reissuun. Kaikki lumet olivat sulaneet ja ulkona oli kuin olikin oikein kunnon loskakeli. Sisimmässäni olin kuitenkin täysin varma siitä, että beige alue, jota minulle ikkunasta osoitettiin, oli tämä ystäväni koira, joka on tulossa olohuoneeseemme. Hartaasti toivoin, että Jumala armahtaisi vielä viime hetkellä ja sanoisi: "Ei sinun tarvitse tehdä tätä, testasin vaan, oletko valmis." Mietin, että sanoihan Jumala Aabrahamillekin, ettei hänen tarvitse uhrata poikaansa Iisakia kun Aabraham oli osoittanut suostuvansa siihen. Väitin siis, että olen suostunut ajatukseen kun samaan aikaan toivoin, peläten huonekalujeni puolesta, Jumalan  peruvan pyyntönsä - miten typerää!

Iltapäivällä siivotessani osuin pölyimurilla kaukosäätimeen niin, että televisio meni päälle. Myöhemmin palatessani luuttuamaan lattiaa olohuoneesta, satuin vilkaisemaan televisioruudulle, jossa oli pyörimässä Joyce Meyerin ohjelma "Iloa arkeen". Huomasin tekstityksessä sanat: "Kun Jumala opetti minua olemaan kuuliainen Davelle (Oma lisäys: Joyce Meyerin puoliso), se otti koville." Pysähdyin kuuntelemaan, mitä Joyce Meyer sanoisi seuraavaksi, koska olin juuri kirjoittanut aiheesta tekstissäni: "Kuinka voisin päästä eroon häpeästäni?" Muutaman minuutin katsottuani, Joyce Meyer sanoi: "Kun Sanassa puhutaan itselleen kuolemisesta, kyse on kivusta, joka lävistää sielun, kun Jumala pyytää tekemään jotain epämukavaa. Mutta olet päättänyt tehdä, mitä Jumala sinulta pyytää, koska Jumala on hyvä ja kaikki, mitä Hän pyytää, on sinun parhaaksesi - - Jumala ei pyydä meitä tekemään - - mikä on mukavaa. Hän pyytää meitä tekemään asioita Hänen kunniakseen - -  Lopetatko silloin kun alkaa tuntumaan epämukavalta?"

Olin viime päivinä toistanut monesti sanoja:

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Room. 8:28

Toivotin ystäväni koiran ja kissan tervetulleiksi seuraavana aamuna meille, sismmässäni ihmeellinen ilo ja rauha. Mattoni puhtaanapito ja sohvani täydellisyys eivät tuntuneetkaan olevan enää elämäni tärkein päämäärä! 

Aamulla minun oli tarkoitus käydä ruokaostoksilla ja kirjastossa. Sovimme, että ystävä tulee lemmikkiensä kanssa meille kello kymmenen. Aamusta tulikin haastavaa lasten kanssa ja jouduin siirtämään sovittua aikaa tunnin verran, jotta ehtisin hoitaa suunnittelemani asiat. Matkalla kauppaan katsoin alkanutta lumisadetta ja muistelin, miten olin sanonut ystävälleni uskovani Jumalan antavan sataa lunta, jos suostuisin ottamaan koiran meille. Kun kello oli vähän vaille yksitoista, maa oli peittynyt kokonaan puhtaalla valkoisella lumella! Illalla ollessani koiran kanssa lenkillä, iloitsin suuresta lumen määrästä, jota päivän aikana oli maahan satanut ja mieleeni nousivat Sanat: "Hän antaa sataa lunta niinkuin villaa." - Ps. 147:16  ja kotona lapseni totesi: "Äiti, sinä sanoit, että meille ei tule koskaan koiraa." Niin, äiti ei taidakaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mutta sekään ihanuus ei jäänyt siihen. Seuraavana päivänä alkoi satamaan vettä eikä enää kaunista valkoista lunta. Koira oli meillä ja siihen, mikä tuli, oli sopeuduttava. Valittaminen ei ollut vaihtoehto. Vaikka yllättävä käännekohta teettikin minulle lisää työtä, huomasin iloitsevani jokaisesta eläinten kanssa viettämästäni hetkestä!