Keneltä voisin pyytää apua?

Päihitetty itseriittoisuus.

Jos uskallan tahtoa jotakin ja myös toimia sen mukaan, koen syyllisyyttä ja rangaistuksen pelkoa. Tarpeet ovat minulle niin hävettävä asia, etten millään osaa myöntää niitä olevankaan. Ihanteeni oli pitkään selviytyä yksin, olla koskaan pyytämättä apua ja tarvitsematta ketään. Olin ylpeä valheellisessa vahvuudessani. Tor G Spiik, Häpeän lapset

En ole koskaan julkaissut vuoden 2015 elokuussa kirjoittamaani tekstiä, jonka satuin juuri tähän hetkeen lukemaan silloisesta päiväkirjasta:

Minä en ole missään vaiheessa tunnustanut olevani onneton ykisnäisyydessä. Päinvastoin, olen ollut erittäin tyytyväinen voidessani päättää asioista itsekseni ja tehdä aina niin kuin itse haluan. Olen ollut sitä mieltä, että toinen aikuinen vain häiritsee ja sotkee elämääni. Yksin on paljon helpompaa - vakuutin itselleni avioeron jälkeen. Ja koska olen aina ollut päättäväinen sekä itsepäinen, en ole oikein milloinkaan kokenut kaipaavani toisten ihmisten tukea. 

Kuinka uskomattomiin valheisiin olenkaan ollut kietoutunut! Kuinka sisimpäni onkaan samaan aikaan hiljaa ja äänettömästi huutanut läheisyyttä ja turvaa, toisen ihmisen auttavaa kättä ja hellää kosketusta; sisimpäni, joka oli vaientunut kaipuustaan; luopunut toivosta ja luovuttanut.

- - häpeäihmisen jatkuva tunne siitä, ettei kukaan eikä mikään ole juuri häntä varten, hän kokee olevansa kaiken avun ja tuen ulkopuolella. Hän kokee olevansa tuomittuna yksinäisyyteen, koska ei kelpaa kenellekään. Tor G Spiik, Häpeän lapset

Kovan ulkokuoren ja "pärjään itse" - ajattelumallin kanssa en kuitenkaan ole lopulta selvinnyt ilman Jumalaa. Jumalasta on tullut minulle kaikki kaikessa ja olen voinut rohkeasti myöntää sekä uskoa siihen, että "kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa" - Fil. 4:13 ja että todellakin "turha on ihmisten apu." - Ps. 60:13 

Mutta onko tämä oikeaa rohkeutta ollut sittenkään vai mitä Raamattu siihen sanoisi, jos lukisinkin sen kokonaan?

Puin voimattomuuteni omavoimaisuuden verhoon: "En tarvitse ketään!" - Rikotut rajat, Aune-Inkeri Björkström

Sillä häpeä minussa teki kaikkensa pysyäkseen piilossa; häpeä minussa ei voinut tulla näkyviin, sillä se saisi aikaan vain enemmän häpeää. Mihin muuallekaan ihminen häpeältään voisi paeta?

Kun kuulin Jumalan sanovan sanat: ”Sinä tulet menemään naimisiin", en tiennyt, iloitako vaiko itkeä. Vaikka olin kokenut noissa sanoissa Jumalan rakkautta, jouduin kohtaamaan itsessäni monenlaisia tunteita ja tuntemuksia, joista suurin osa minulle viestittivät: nyt pitää juosta karkuun, tuohon ei voi uskoa saatikas luottaa. Kamppailin ristiriitaisten tunteiden sekä luottamuksen ja epäluottamuksen välillä pitkän aikaa kunnes kuulin Jumalan minulle sanovan, että saan rauhan sisimpääni vain panemalla KAIKEN luottamuksen Häneen. Ja minä todellakin sain rauhan kun tein niin.

Meidän isiemme Jumala on herättänyt Jeesuksen, jonka te ripustitte puuhun (oma lisäys: häpäisitte) - - Ap.t. 5:30

Vain muutama päivä siitä kun olin - äänettömästi, mutta kuitenkin - lopulta ihan itse sanonut: Jumala, anna minulle sellainen mies, joka suojelee minua (enemmän tekstissä

"Lomalla voin itkeä"), matkalla lääkäriin minulle syntyi iso ongelma. Autolla olivat vielä kesärenkaat alla ja yllättäen oli alkanut satamaan lunta. Olin jo melkein kesärenkailla päässyt perille saakka kun totesin moottoritien päädyttyä auton pysäyttämisen olevan erittäin vaikeaa, sillä tie oli siitä kohti aivan jäässä. Tarpeeni saada autolle - itse ollessani todella sairaana - talvirenkaat alle sai minut välittömästi ajattelemaan: Keneltä voisin pyytää apua?

Näin ajatellessani ja samantien ajatukseni mukaan toimiessani iloitsin siitä, että avun pyytämisestä ja sen vastaanottamisesta oli vihdoinkin tullut minulle aivan luontevaa!

Kun häpeä, joka haluaa eristää muista ja pelko, joka valehtelee, etten ole minkään arvoinen, ovat vihdoin pois, olen vapaa elämään yhteydessä muihin - rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Häpeän pelko ei enää mustaa minun sieluani, koska Jumalan täydellinen rakkaus on luvannut karkottaa kaiken pelon ja vapauttaa minut elämään. Häpeä ei enää voi sitoa minua. Se ei enää ole osa minua, se on osa niitä, jotka sen ovat päälleni laittaneet - se ei ole minun vaan heidän. - - Syvä rauha täyttää sydämeni: nyt elän ja toimin minä - ei häpeä, joka minussa asuu. Tor G. Spiik, Häpeän lapset

Olin yksin kotona kirjoittamassa tätä tekstiä kun lapseni tulivat ulko-ovesta sisälle ja kuulin pienemmän sanovan hätäillen siskolleen: Auta mua! Vastausta odottamatta hän juoksi minun luokseni: Auta mua, en saa takkia auki!

Kuinka iloitsinkaan omasta lapsestani, jolle avun pyytäminen oli niin luontevaa!